Yhdessä pintaa syvemmälle
Pyykki-teoksessa (2016) ryhmä naisia liottaa merivedessä valkoisia selluarkkeja kuin
liinavaatteita, kuivaa ne, ja taittelee varmoin ottein kolmeen osaan, ja uudelleen kolmeen
osaan, kauniiksi pinoiksi. Seitsenhenkisen Pouta-taiteilijaryhmän Pyykki nostaa
huolenpidon, sanattoman yhteisymmärryksen ja jaetun työprosessin huomion kohteeksi.
Teos tuo mieleen esiäitiemme päättymättömien kotitaloustöiden performatiivisen luonteen
ja elämäntavan välittömän luontoyhteyden. Naisten välinen yhteistyö oli edellytys
lähiyhteisön jatkuvuudelle, ja sitä määritti pyykkäämisen kaltainen yksitoikkoinen mutta
meditatiivinen liike, joka loppui vain alkaakseen kohta uudelleen. Pyykki-teos kuvaa tätä
feminiinistä, ylläpitävää energiaa, ja sukupolvelta toiselle siirtyvää perinnettä.
Pouta-ryhmän olemus hahmottuu juuri Pyykki-teoksen kautta: Pouta on yhteistyötä ja
jatkuva prosessi, jota määrittää teoksessa pyykättävänä materiaalina käytetty havusellu.
Tyhjä, valkoinen selluarkki on Poudan toiminnan lähtökohta. Raumalainen raskaan
metsäteollisuuden raaka-aine vie taiteilijaryhmän – Kirsi Backmanin, Mollu Heinon,
Liisa Hyvösen, Kirsi Kuusiston, Pia Salon, Anu Sukasen ja Heli Väisäsen –
monipuolisten mahdollisuuksien äärelle. Vahvan, mutta samalla herkän ja vaativan
materiaalin leikkaamisen, repimisen, liottamisen ja muotoilun tuloksena on usein tilaan
levittyvä installaatio keveine ja ilmavine muotoineen.
Lopputulos syntyy aina toteutuspaikalla taiteilijoiden välisessä vuorovaikutuksessa ja
suhteessa ympäröivään tilaan ja kontekstiin. Poudan kollektiivisten teosten eri osien
tekijöitä ei eritellä. Työ on rentoa ja terapeuttistakin, vastapainoa yksinäiselle taiteen
tekemiselle. Pouta on sosiaalinen kokemus tekijöidensä lisäksi myös katsojille. Teokset
vaikuttavat ympäröivään tilaan niin, että myös paikan sosiaalinen käyttötarkoitus voi
muotoutua uudelleen. Pouta ei ennalta määrittele, mitä teoksissa tulisi nähdä. Teosten
yksinkertaiset elementit tarjoavat kokijoille mahdollisuuden luoda uudenlainen suhde
ympäröivään tilaan.
Pouta luotaa teoksissaan nykytaiteen keinoin niin luonnon ja historian kuin hoivaamisen ja
koristelunkin teemoja. Raumalla Pouta koristeli Sepän talon ulkoseinän pitsiin viittaavilla
kuplamaisilla muodoilla, Akaalla koivut saivat vekitetyt hameet tai kaulukset ympärilleen.
Ensivilkaisulla teokset näyttäytyvät pintana, mutta koristeellisuus kätkee alleen syvempiä
merkityksiä yhdessä tekemisestä ja tilallisuudesta.
Niin kuin nykytaiteessa usein, myös Poudan juuret vievät esimodernin taiteen
merkityskenttään, vastavoimana modernismin herooiselle idealle riippumattoman
(mies)taiteilijan itsenäisestä taideteoksesta. Esimodernina aikana länsimaisen taiteen
tarkoitus oli koristaa arkkitehtuuria, tiloja ja ympäristöä, ja sitä kautta synnyttää
vuorovaikutusta ihmisten välillä. Kun maalaus ja veistos erotettiin arkkitehtuurista
itsenäisiksi teoksiksi modernismin alussa pari sataa vuotta sitten, taideteoksesta tuli
merkitysten keskus ja se valloitti paikan ihmisten huomion kohteena.
Esimoderni tapa mieltää taide palvelemassa tilaa tai sosiaalista toimintaa on alkanut
kiinnostaa yhä useampia nykytaiteilijoita. Esimerkiksi yhteisötaiteen keskiössä ei ole
autonominen taideteos eikä taiteilija vaan prosessi ja yhdessä tekeminen. Pouta-ryhmän
teokset tuovat sosiaalisuuden lisäksi esille dekoratiivisuuden eräänä modernismin
vastavoimana. Koristeellisuus ei aina ole vain miellyttävää pintaa vaan se voi toimia
keinona synnyttää vuorovaikutusta ihmisten välille ja haastaa näkemään niin tilan kuin
kanssaihmiset uudella tavalla.
Ryhmän taiteilijat eivät pelkää materiaalinsa katoavaisuutta sään armoilla eivätkä
yhteisöllisen prosessin lopputuloksen epävarmuutta. Pouta on ajankohtainen
taiteilijaryhmä juuri siksi, että se tuo teoksissaan esille niin taideteoksen sosiaaliset,
materiaaliset ja tilalliset elinehdot kuin sen, miten ihminenkin on osa laajempaa
kokonaisuutta, riippuvainen sekä luonnosta että toisista ihmisistä.
Laura Kokkonen
taidehistorioitsija ja kuraattori
Pyykki-teoksessa (2016) ryhmä naisia liottaa merivedessä valkoisia selluarkkeja kuin
liinavaatteita, kuivaa ne, ja taittelee varmoin ottein kolmeen osaan, ja uudelleen kolmeen
osaan, kauniiksi pinoiksi. Seitsenhenkisen Pouta-taiteilijaryhmän Pyykki nostaa
huolenpidon, sanattoman yhteisymmärryksen ja jaetun työprosessin huomion kohteeksi.
Teos tuo mieleen esiäitiemme päättymättömien kotitaloustöiden performatiivisen luonteen
ja elämäntavan välittömän luontoyhteyden. Naisten välinen yhteistyö oli edellytys
lähiyhteisön jatkuvuudelle, ja sitä määritti pyykkäämisen kaltainen yksitoikkoinen mutta
meditatiivinen liike, joka loppui vain alkaakseen kohta uudelleen. Pyykki-teos kuvaa tätä
feminiinistä, ylläpitävää energiaa, ja sukupolvelta toiselle siirtyvää perinnettä.
Pouta-ryhmän olemus hahmottuu juuri Pyykki-teoksen kautta: Pouta on yhteistyötä ja
jatkuva prosessi, jota määrittää teoksessa pyykättävänä materiaalina käytetty havusellu.
Tyhjä, valkoinen selluarkki on Poudan toiminnan lähtökohta. Raumalainen raskaan
metsäteollisuuden raaka-aine vie taiteilijaryhmän – Kirsi Backmanin, Mollu Heinon,
Liisa Hyvösen, Kirsi Kuusiston, Pia Salon, Anu Sukasen ja Heli Väisäsen –
monipuolisten mahdollisuuksien äärelle. Vahvan, mutta samalla herkän ja vaativan
materiaalin leikkaamisen, repimisen, liottamisen ja muotoilun tuloksena on usein tilaan
levittyvä installaatio keveine ja ilmavine muotoineen.
Lopputulos syntyy aina toteutuspaikalla taiteilijoiden välisessä vuorovaikutuksessa ja
suhteessa ympäröivään tilaan ja kontekstiin. Poudan kollektiivisten teosten eri osien
tekijöitä ei eritellä. Työ on rentoa ja terapeuttistakin, vastapainoa yksinäiselle taiteen
tekemiselle. Pouta on sosiaalinen kokemus tekijöidensä lisäksi myös katsojille. Teokset
vaikuttavat ympäröivään tilaan niin, että myös paikan sosiaalinen käyttötarkoitus voi
muotoutua uudelleen. Pouta ei ennalta määrittele, mitä teoksissa tulisi nähdä. Teosten
yksinkertaiset elementit tarjoavat kokijoille mahdollisuuden luoda uudenlainen suhde
ympäröivään tilaan.
Pouta luotaa teoksissaan nykytaiteen keinoin niin luonnon ja historian kuin hoivaamisen ja
koristelunkin teemoja. Raumalla Pouta koristeli Sepän talon ulkoseinän pitsiin viittaavilla
kuplamaisilla muodoilla, Akaalla koivut saivat vekitetyt hameet tai kaulukset ympärilleen.
Ensivilkaisulla teokset näyttäytyvät pintana, mutta koristeellisuus kätkee alleen syvempiä
merkityksiä yhdessä tekemisestä ja tilallisuudesta.
Niin kuin nykytaiteessa usein, myös Poudan juuret vievät esimodernin taiteen
merkityskenttään, vastavoimana modernismin herooiselle idealle riippumattoman
(mies)taiteilijan itsenäisestä taideteoksesta. Esimodernina aikana länsimaisen taiteen
tarkoitus oli koristaa arkkitehtuuria, tiloja ja ympäristöä, ja sitä kautta synnyttää
vuorovaikutusta ihmisten välillä. Kun maalaus ja veistos erotettiin arkkitehtuurista
itsenäisiksi teoksiksi modernismin alussa pari sataa vuotta sitten, taideteoksesta tuli
merkitysten keskus ja se valloitti paikan ihmisten huomion kohteena.
Esimoderni tapa mieltää taide palvelemassa tilaa tai sosiaalista toimintaa on alkanut
kiinnostaa yhä useampia nykytaiteilijoita. Esimerkiksi yhteisötaiteen keskiössä ei ole
autonominen taideteos eikä taiteilija vaan prosessi ja yhdessä tekeminen. Pouta-ryhmän
teokset tuovat sosiaalisuuden lisäksi esille dekoratiivisuuden eräänä modernismin
vastavoimana. Koristeellisuus ei aina ole vain miellyttävää pintaa vaan se voi toimia
keinona synnyttää vuorovaikutusta ihmisten välille ja haastaa näkemään niin tilan kuin
kanssaihmiset uudella tavalla.
Ryhmän taiteilijat eivät pelkää materiaalinsa katoavaisuutta sään armoilla eivätkä
yhteisöllisen prosessin lopputuloksen epävarmuutta. Pouta on ajankohtainen
taiteilijaryhmä juuri siksi, että se tuo teoksissaan esille niin taideteoksen sosiaaliset,
materiaaliset ja tilalliset elinehdot kuin sen, miten ihminenkin on osa laajempaa
kokonaisuutta, riippuvainen sekä luonnosta että toisista ihmisistä.
Laura Kokkonen
taidehistorioitsija ja kuraattori